Populaatio ja jalostuspohja
Rodun perinnöllinen monimuotoisuus tarkoittaa sen geenimuotojen (alleelien) runsautta. Puhutaan myös jalostuspohjan laajuudesta. Mitä monimuotoisempi rotu on, sitä useampia erilaisia versioita sillä on olemassa samasta geenistä. Tämä mahdollistaa rodun yksilöiden geenipareihin heterotsygotiaa, joka antaa niille yleistä elinvoimaa ja suojaa monen perinnöllisen vian ja sairauden puhkeamiselta. Monimuotoisuus on tärkeää myös immuunijärjestelmässä, jonka geenikirjon kapeneminen voi johtaa esimerkiksi tulehdussairauksiin, autoimmuunisairauksiin ja allergioihin. Jalostus ja perinnöllinen edistyminenkin ovat mahdollisia vain, jos koirien välillä on perinnöllistä vaihtelua.
Suurilukuinenkin koirarotu on monimuotoisuudeltaan suppea, jos vain pientä osaa rodun koirista ja sukulinjoista on käytetty jalostukseen tai jos rodussa on koiria, joilla on rodun yksilömäärään nähden liian suuret jälkeläismäärät. Tällaiset koirat levittävät haitalliset mutaatioalleelinsa vähitellen koko rotuun, jolloin jostakin yksittäisestä mutaatiosta saattaa syntyä rodulle uusi tyyppivika tai -sairaus. Vähitellen on vaikea löytää jalostukseen koiria, joilla ei tätä mutaatiota ole. Ihannetilanteessa jalostukseen käytetään koiria tasaisesti rodun kaikista sukulinjoista.
Monimuotoisuutta turvaava suositus yksittäisen koiran elinikäiselle jälkeläismäärälle on pienilukuisissa roduissa enintään 5 % ja suurilukuisissa enintään 2‒3 % laskettuna rodun neljän vuoden rekisteröintimääristä. Jos rodussa rekisteröidään neljän vuoden aikana yhteensä 1 000 koiraa, ei yksittäinen koira saisi olla vanhempana useammalle kuin 20‒50 koiralle. Toisen polven jälkeläisiä koiralla saisi pienilukuisissa roduissa olla korkeintaan 10 % ja suurilukuisissa 4‒6 % laskettuna neljän vuoden rekisteröinneistä.
Rodun haasteena on maailmanlaajuisesti pieni geneettinen populaatio. Suuri osa suomalaisista tanskalais-ruotsalaisista pihakoirista on sukua keskenään, ja suvultaan sopivien yhdistelmien löytäminen on vaikeaa. Sukutauluissa usein esiintyviä yksilöitä ovat muun muassa Agerhønens Kobberorm Hov Se Halen, Agerhønens Palle Paranød, Gruff, Hiochs Ante, Möllebos Arro, Purka’s Milo, Son-Mik’s Eddie, Sputnik’s Frida, Torneryd-Nicke ja Youhais Jolly-Bob.
Ensimmäinen tanskalais-ruotsalaisen pihakoiran pentue Suomessa syntyi vuonna 2000. Rekisteröintien määrät ovat yhä edelleen nousussa, vuonna 2019 rekisteröitiin 170 pentua. Rekisteröintimäärien kasvu johtuu rodun suosion kasvamisesta sekä kasvattajien määrän lisääntymisestä. Rotu on Suomen Kennelliiton suosituimpien rotujen listalla sijalla 78 (2019) ja 76 (2018).
Rotu ei ole jakautunut eri maiden välillä eri sukulinjoihin, vaan kaikissa maissa (Suomi, Ruotsi, Tanska, Norja, USA, Saksa) löytyy samansukuisia koiria. Suomeen tuodaan vuosittain tanskalais-ruotsalaisia pihakoiria 10-30 kappaletta. Tuontien määrä on lievässä kasvussa. Eniten koiria tuodaan Ruotsista ja toiseksi eniten Tanskasta, jotka ovat rodun kotimaita. Muutamia koiria on tuotu myös Norjasta.
Urosten keskimääräinen jalostuskäytön ikä on viimeiset 10 vuotta ollut noin 3 vuotta 9 kk ja narttujen noin 3 vuotta 2 kk.
